Veto pois


Tänään eletään torstaita. Maanantaista keskiviikkoon siis kortisonia suoneen sairaalassa. Heti suoraan samantien diagnoosin saatuani. Siinä sivussa kauhea määrä tietoa. Mielessä miljoona kysymystä.

Olo parani, kävely helpottui, kivut väheni. Voimiakin oli käydä kaupassa ja tehdä ruokaa sekä puuhata tyttären kanssa eilen. Jo toinen yö peräjälkeen, kun sain nukuttua putkeen yli viisi tuntia (sen parin tunnin heräilyväliin tottuneelle iso plussa). Tänä aamuna oli tosi pirteä ja voimallinen olo, tuntui että pystyn mihin vaan! Kunnes aamupalan jälkeen hoidin yhden korvaushakemuksen vakuutusyhtiöön ja soitin yhden puhelun koskien eräällä laskulla ollutta virhettä. Näihin kahteen pikku hommaan ne supervoimat sitten hupenivat! Sen jälkeen on ollut ihan veto pois, totaalisesti. Ei jaksa mitään, ei kykene. Sängyn pohjalla on mennyt koko loppupäivä. 

Miten sitä oppii suhtautumaan siihen, ettei pystykään hoitamaan kaikkia asioita? Olen luonteeltani ja tottumuksiltani sellainen, että eteen tulevat asiat hoidetaan aina heti alusta loppuun valmiiksi, ja vielä todella hyvin. Nyt joutuu muuttumaan. Olen yrittänyt tässä viime aikoina opetella asennetta, että kyllä ne tekemättömät hommat odottavat, eivät ne mihinkään karkaa. Ne hoidetaan, jos pystytään, kun jaksetaan. Jos ei onnistu, pitäisi pyytää apua ellei homma voi jäädä tekemättä. 

Vähän on sellainen epätodellinen ja sekava olotila päällä. Tämä johtuu ehkä siitä, että tieto MS:stä varmistui maanantaina, vaikkei se mikään yllätys ollutkaan viime kuukausien oireiden perusteella. Ei tiedä itkisikö vai nauraisiko. Jos olisi voimia, laittaisin nuo nyrkkeilyhanskat käteen ja paukuttaisin Mäsä-nimistä säkkiä oikein huolella! Nyt kaipaisi lisävoimia. Toivottavasti niitä tulee, kun vähän tässä lepäilee.

Tehtiin uunilohta, uunijuureksia ja kermaviilikastiketta.


Kommentit