Asennevammaisuuttako ilmassa?

Olen aina elänyt sillä asenteella, että asiat onnistuu, kun niin haluaa, päättää, uskaltaa, ja ryhtyy tarvittaviin toimiin onnistumisen saavuttamiseksi. Olin hyvä koulussa. Olen suorittanut monta tutkintoa, joista viimeisimmän vuosi sitten. Olen saanut haluamani työpaikat ja ollut hyvä työssäni. Olen pyörittänyt omaa yritystä kymmenen vuotta. Olen kadottanut kahdessa viikossa 8 cm vyötäröltä, kun on alkanut housunkaulus ahdistamaan. Olen pudottanut vuodessa painoa 17 kiloa. Olen kasvattanut lapseni pian täysi-ikäiseksi. Olen onnellisessa parisuhteessa. Onnistun joka päivä tekemään hyvää ruokaa. Saisihan näistä onnistumisista vaikka kuinka pitkän listan. Mahtuuhan sitä elämään varmaan ihan yhtäläinen lista epäonnistumisiakin, mutta niin kuuluu ollakin, ja niistä on selvitty. Tärkeintä on olla pelkäämättä niitä (vääjäämättä eteen tulevia) epäonnistumisia. Muuten ei voi onnistua. 

Tällaista asennetta on nykyään vain todella vaikea ylläpitää. Ottaa koville, kun tuntuu, ettei uskalla iloita hyvistä hetkistä, koskaa tietää jo varmuudella, että se menee kyllä pian ohi, ja se huono hetki/päivä tulee takuulla.

Nykyään onnistumiseni ovat luokkaa "Pystyin pukemaan sukat jalkaan, itse, seisten!" eli en enää tavoittele uusia tutkintoja tai uusia vaativia työtehtäviä. Saisin olla todella iloinen, kun jonain hetkenä ei satu mihinkään ja jalat kantaa hyvin. En vain enää meinaa uskaltaa riemuita sellaisesta, enkä ainakaan ääneen hehkuttaa kuinka hienoa se on, sillä tiedän sen olevan seuraavana hetkenä ohi, tai ainakin joku toinen vaiva pahenee yhden helpottaessa. Tästä syystä minulle taitaa olla kehittymässä muiden oireiden lisäksi myös asennevamma. 

Esimerkkinä voin kertoa, että isänpäivänä oikeasti havahduin siihen, että kävelin suht normaalisti. Ei ollut enää sellaista töpöttelyä varovasti lyhyin askelin jalat haara-asennossa peläten koko ajan, että kaadun. Ei suinkaan, yhtäkkiä pystyin vaikka seisomaan yhdellä jalalla ja kävelemään viivaa pitkin. Tämä ei ole onnistunut helmikuun jälkeen, joten aloin jo miettiä, voisivatko aloittamani lääkkeet vaikuttaa niin nopeasti, parissa viikossa. Olisi tehnyt mieli hehkuttaa kaikille riemuani palautuneen kävelytaidon johdosta, mutta kyllä siinä kieltämättä heti hiipi mieleen pelko ja ajatus siitä, että varmaankin seuraavana päivänä jalkojen ihmeparaneminen olisi pelkkä muisto, ja jälleen käveltäisiin horjuen pitkin seinänvierustoja. 

Toisin kävi. Kävely onnistui edelleen melko hyvin, ja sama tilanne on edelleen. Mutta tilalle on minua palannut vaivaamaan pahempi oire, järkyttävät hermokivut. Ne vaivaavat koko ajan. Etenkin käsissä kyynärpäistä sormenpäihin sekä jaloissa polvista alaspäin kivut ovat niin voimakkaita, että tekisi mieli huutaa. On kuin olisi sellaiset pitkävartiset hanskat ja sukat, jotka ärsyttävästi ja kipeästi kutittelisivat sekä nipistelisivät ihoa jatkuvasti, ja sen lisäksi antaisivat tämän tästä kivuliaita sähköiskuja, jotka lyövät luihin asti. Lääkkeet eivät auta. Täytyy neurologin kanssa ensi maanantaina ottaa asia esiin, jotta löydettäisiin niihin apu. Kivut pahenevat nukkumaan mennessä, joten en ole saanut kunnolla nukuttua. Kun en saa nukutuksi, kipuilu ja muutkin oireet vain tehostuvat. Kyllä uupumus vie jaloistakin sen toimintakyvyn minimiin. Uupumiseen minulla riittää jokin ennen ihan helppo suoritus, jonka ei tarvitse kestää kauan. Nyt tämä kipujen vuoksi valvominen vaikeuttaa jaksamista entisestään. 

Jos saisin valita, niin mielelläni liikkuisin kehnommin ja huonon tasapainon kanssa, muistikin saisi jatkaa pätkimistään, jos vain saisin nämä kivut ja järjettömän uupumuksen pois. Kyllä ne top kolme häiritsevintä oiretta minulla ovat fatiikki, kivut sekä jatkuva vessassa ramppaaminen. 

Uusi asenteeni taitaa olla, että miksi iloita hyvästä asiasta, kun kuitenkin seuraavaksi sataa jostain paskaa niskaan. Ärsyttävää, sillä tällainen ajattelu ei mielestäni kuvasta minua lainkaan.