Putkessa

Aamulla, täysin unettoman yön jälkeen hörpin puoli pannullista kahvia, jotta saisin itseni liikkeelle. Aika magneettitutkimukseen, tällä kertaa kuvauskohteena selkäydin, oli varattuna täksi aamupäiväksi. Koska minulla iskee paniikki siellä putkessa, joudun ottamaan aina esilääkkeen selviytyäkseni siellä. Sen vuoksi oli lähdettävä ajoissa. Piti ehtiä hakea lääke neuron polilta viimeistään puoli tuntia ennen putkeen sukeltamista. Lääketokkurassahan en olisi kyennyt ajamaan sairaalasta kotiin, joten liikuinkin tänään bussilla.

Tytär oli lupautunut mukaan henkiseksi tueksi ja hyppäsikin saman bussin kyytiin kaupungilta. Kävin MS-hoitajan luona nielaisemassa parit diapamit, minkä jälkeen menimme kahvilan kautta ilmoittautumaan röntgeniin.

Käsittämätöntä miten suomalaiset käyttäytyvät, kun on vähänkin jonoa. Tätä tulee pohdittua aina jonotustilanteissa, ja äimisteltyä sitä kuinka malttamattomia, itsekkäitä ja huonosti käyttäytyviä ihmiset, etenkin vanhemmat ihmiset, ovat. Nytkin meitä oli jonossa ilmoittautumistiskille peräti huimat kolme sen sillä hetkellä tiskillä asioineen lisäksi. Jonon viimeiseksi ilmestynyt nainen aloitti saman tien siihen tultuaan aivan älyttömän, kovaäänisen paasaamisen siitä, kuinka henkilökunta on täysin ammattitaidotonta, kun tällaisia jonoja pääsee syntymään, kuinka hänellä on kova kiire, kuinka hänen päivänsä nyt menee pilalle, kuinka hän ei voi käsittää ollenkaan miksi me muut halutaan tupata itsemme sinne juuri nyt kun hänen pitäisi päästä heti. Lisäksi hän vielä soitti kovaäänisen puhelun jollekin haukkuakseen koko sairaalan henkilökunnan ja meidät muut jonottajat, koska meillä varmasti olisi aikaa seistä jonossa, mutta hänellä sen sijaan olisi parempaakin tekemistä. (No, välihuomautuksena mainittakoon, että minulle seisominen paikallaan tuottaa äärimmäisen paljon hankaluuksia MSn ansiosta.) Ei siinä tiskillä nyt kenelläkään paljon aikaa vierähtänyt. Sen kuin vilautti kelakorttia niin jo neuvottiin, mihin pitää mennä jonottamaan. Minun käskettiin seurata sinistä viivaa sen päähän saakka.

Meidän ei tarvinnut kuin istahtaa odottamaan, niin näimme kuinka se jonossavalittaja jo kutsuttiin sisään omaa aikaansa varten. Tulikohan hänelle edes hyvä mieli siitä järjettömästä avautumisestaan? Ei hänellä ainakaan aikaa siinä jonottaessa juuri tuhraantunut. Ehkä olisi miellyttävämpää ollut, kun olisi vaikka jonoon saapuessaan hymyillyt ja tervehtinyt kanssajonottajia, vaikka vaihtanut pari sanaakin siinä hetken odottelun lomassa. Takuulla olisi jäänyt parempi mieli, itselle ja muille. Käytöstapojen opettelu ei olisi pahitteeksi!

Pian pääsin minäkin vaihtamaan sairaalavaatteet ylleni.

Sairaalamuotia

Tytär tuli mukaani magneettihuoneeseen henkiseksi tueksi. Minulle laitettiin varjoainetta ja kuulokkeet korvien suojaksi. Radio piti laittaa soimaan, mutta eipä sieltä mitään kuulunut. Tai siis toki kuului ne laitteen äänet melko voimakkaasti. Se radio olisi kyllä rauhoittanut. Oloa ei helpottanut ollenkaan se, että ihan väkisin jouduin taistelemaan jonkun aikaa aivastusta vastaan. Liikkumatta siellä on oltava koko ajan. Onneksi olen keksinyt rauhoittaa itseäni siellä laskemalla mielessäni hitaasti tuhannesta alaspäin. Se laskeminen on tämän hatarapään vuoksi normaalitilanteessakin haasteellista, joten siihen keskittymällä unohdin putken ahtauden ja selvisin kunnialla. Eikä tuo tänään kestänyt kuin 20 minuuttia. Tulokset kuulen ensi maanantaina, kun minulla on aika neurologille.

Kotiin päästyäni menin nukkumaan, ja nukuin ihan iltaan asti. Aika puhki olen vieläkin putkiseikkailun ja viime yön unettomuuden seurauksena, joten eiköhän tästä tule pian siirryttyä taas unten maille.