Turha murehtiminen - Se on turhaa, eli sitä ei tarvitse tehdä!

Näinhän se on, mutta helpommin sanottu kuin toteutettu.

Olen kuitenkin yrittänyt elää tämän ohjeen mukaisesti. Koko pitkän kevään, kesän ja alkusyksyn ajan tiesin, että minulla todennäköisesti on MS-tauti. En kuitenkaan antanut itseni murehtia sairautta, jota minulla ei vielä ollut varmuudella diagnosoitu. Helppoahan tuo ei ollut, koska kaikki ne pahat oireet, jotka minulla varmuudella oli, aiheuttivat kuitenkin syyn murehtia ainakin sitä omaa vointia. Mutta jotenkin koin, että olisi ollut typerää, jos olisin murehtinut MS-tautia, ja sitten olisikin selvinnyt että oireiden takana olisikin ollut jokin toinen syy. Diagnoosi syyskuussa antoi sitten luvan ja tiedon, mitä murehtia. Silloin ihan alussa oli kyllä ajoittain, varsinkin yksin ollessani ja kaameiden kipujen kourissa, tosi synkkä mieli. Itkukin tuli monta kertaa, enkä ollut varma johtuiko se kivusta, surusta, epätoivosta, suuttumuksesta vai epätietoisuudesta. Ehkä niistä kaikista. Mieliala kyllä ailahteli pitkän aikaa syvästä synkkydestä voimakkaaseen taistelutahtoon. Vaikea kuvailla sitä, mutta välillä olin varma, että olen ihan voittaja, seuraavana hetkenä vaivuin ajattelemaan, että kaikki on loppu, elämässä ei ole enää mitään hyvää jäljellä. Asioita ja omia ajatuksia on nyt ehtinyt pari kuukautta prosessoimaan. Nyt en sitten ole ollenkaan varma, kannattaako sitä sittenkään murehtia. Minulla on se sairaus. Se ei lähde pois. Ei se murehtiminen siihen mitään apua tuo. Ehkä jopa päinvastoin pahentaa sitä. Onko kyseessä siis edelleen turha murehtiminen?

Nyt sitten olen tarkoituksella jättänyt murehtimatta töihin paluuta. Onnistuuko se? Pystynkö siihen enää koskaan? Tiedän, että tällä hetkellä olen työkyvytön. Hyvä että pääsen sängystä ylös aamuisin ja kykenen selviytymään ihan perustoiminnoista. Tiedän myös, että omana tavoitteenani on kuntoutua niin, että kykenen palaamaan töihin. Sitä en voi tietää, onnistunko siinä. Turha sitä on etukäteen murehtia kuinka käy. Sen näkee sitten, kun sen aika on. Annan itselleni luvan murehtia sitä sitten, jos käytäntö antaa aikanaan aihetta murheelle. 

Nämä työkuvioajatukset heräsivät nyt, kun Kelalta tuli kirje, missä kerrottiin eri vaihtoehdoista. Kirje alkoi sanoilla "Jos sairautesi jatkuu..." Ai, että jos??? Kyllä tämä sairaus minulla on koko loppuelämän. En nyt ala vielä pyörittelemään ajatuksia ammatillisesta kuntoutuksesta, osa-aikatyöstä, kuntoutustuesta, työkyvyttömyyseläkkeestä tai muusta sellaisesta. Melko pian niitä kuitenkin aletaan pyöritellä, kun nähdään miten alan kuntoutua, miten lääkkeet vaikuttaa jne. 

Jos asiat menisivät täysin tahtoni mukaan, minä palaisin täysipäiväisesti töihin ja jaksaisin sitä hyvin vielä parikymmentä vuotta. Ja sen työn lisäksi voimat riittäisivät täysipainoiseen elämään. Kävelisin korkokengillä. Ostelisin lisää kenkiä. Harrastaisin nyrkkeilyä. Jaksaisin pitää kodin kunnossa. Tapaisin ystäviä. Matkustelisin miehen kanssa. Saisin toivottavasti jossain vaiheessa lapsenlapsia, joiden kanssa jaksaisin touhuta. Kivut häviäisivät. Uupumusta olisi vain muistoissa. Kroppa pelaisi kuin ennen vanhaan. MS olisi vain tietona mielessä siitä, että se voisi milloin tahansa taas ottaa vallan. En murehtisi sitä kuitenkaan etukäteen. Eläisin täysipainoisesti, ja mahdollisimman terveellisesti kuitenkin nauttien kaikesta, mitä teen. Tämä kaikki jos onnistuisi, se varmasti pidentäisi sitä aikaa, mikä olisi jäljellä siihen, kun jälleen kohtaisimme MS:n kanssa kasvotusten. 

No, haaveitahan nuo ovat, mutta eivät realistisia. Pystyn olemaan tyytyväinen paljon vähempäänkin. Kivut, fatiikki ja pissavaivat kun saisi kuriin, niin maailmani jo ainakin hieman hymyilisi. Töihin haluan kyetä palaamaan. Se nimenomaan olisi mahdollista, jos en uupuisi helposti. Siitä kun pääsisi eroon, niin eivät ne muutkaan oireet välttämättä yhtä usein ärtyisi pahaksi. 

Jos työnteko osoittautuu sairauden vuoksi niin raskaaksi, että muutaman tunnin työskentely johtaa fatiikkiin ja kipuihin, sängynpohjalle loppupäiväksi, ja vapaapäivinä joutuisi vain lepäämään, jotta jaksaisi sitten perään työpäivät, ei sellaisessa työskentelyssä ole mitään järkeä. Sehän olisi tuhoisaa, ja kalliiksikin se tulisi. Jos ihminen joutuu elämään sellaista elämää (mitä elämää??), sairaus takuulla pahenee. Työ kärsii. Tulee sairauspoissaoloja. Eli työntekijä ja työnantaja ovat häviäjiä siinä tilanteessa. Ja yhteiskunnankin kulut kasvavat. Kannattavampi vaihtoehto kaikkien kannalta sellaisessa tilanteessa olisi se työkyvyttömyyseläke. Eihän se eläkkeelle jäävälle taloudellisesti ole kannattavaa, mutta se lienee halpa hinta siitä, että saa elää, ja jaksaa siitä myös edes aika-ajoin nauttia. Kuntokin ehkä sen myötä kohenisi.

Kyllähän sitä varmaan jokainen terve työssäkäyvä ihminen haaveilee, että pääsisi mahdollisimman aikaisin eläkkeelle. Niin minäkin olen terveenä ollessani ajatellut. Se haave ei todellakaan toteudu siinä vaiheessa, jos joudun jäämään jossain vaiheessa työkyvyttömyyseläkkeelle. Haaveiden eläkepäivät ovat "hieman" toisen näköiset. 

Mutta nyt, ei murehdita turhia. Eihän?